Tätähän sitä on mietitty abouttiarallaa kolmevuotiaasta, eikä sitä näköjään tiedä vielä kahdenkymmenen vuoden jälkeenkään. Suurin määrätietoisuus mulla oli ammatin suhteen silloin kolme veenä; musta tulee sydänkirurgi.
Ei tullut kirurgia ainakaan vielä. Mieli muuttui lukiossa lääkäristä ja vuorikiipeilijästä farmaseuttiin ja musiikkileikkikoulun opettajasta ja liikunnanopettajaan. Lopulta jonkinnäköinen kompromissi oli fysioterapeutti. Olin silloin varma päätöksestäni, että valitsemani ala on oikea. Pääsin sisään haluaamaani ammattikorkeakouluun heti ja aloitin opinnot 19-vuotiaana.
Fyssarikoulun jälkeen oli kuitenkin mitta täynnä ja vastuullinen työelämä tuntui vielä kaukaiselta. Päätimme kaverini kanssa lähteä Australiaan working holidaylle tuulettumaan; olihan tässä oltukin nenä kiinni kirjassa 15,5 vuotta. Perustelimme lähtömme sillä, että töitä saa kyllä tehdä loppuelämänsä ja paras aika seikkailuvuodelle olisi nyt.
Ja olihan meillä ihan pirun hauskaa! Tippaakaan en kadu Australia-vuottani ja sainhan sieltä mukaani uskomattomien kokemusten lisäksi myös poikaystäväni. Se muutti kuitenkin meidän molempien elämien suuntaa enemmän kuin kukaan osasi etukäteen kuvitella. No mutta asiaan, mua huoletti työnhaun näkökulmasta se, kuinka työnantajat näkisivät välivuoteni. Onnekseni se ei ole ketään vielä toistaiseksi häirinnyt, päinvastoin työnantajat ja haastattelijat ovat olleet positiivisesti yllättyneitä ja uteliaita kokemuksestani rapakon takana.
23-vuotiaana ensimmäinen työnhakuni fysioterapeuttina ei kerennyt juuri alkaakaan, kun sain työn, josta lopulta muovautui kokoaikainen työpaikkani viime vuodelle. Jahtasin vuoden alussa muutamaa muuta työtä, mutta petyin jäädessäni kakkoseksi toisen hakijan kanssa. Haastatteluissa ikääni kauhisteltiin; "voi, oletpa sä nuori vielä!" ja työssäni asiakkaat luulivat ulkonäköni perusteella minun olevan vielä lukiossa. "Sinä kerkeät tehdä vaikka mitä vielä" -kommentit ohitin olankohautuksella, ja mietin vaan, että tätä minä nyt teen, tähän työhön minä opiskelin niin kauan. Jyväskylässä asiat rullasivat omalla painollaan ja sain arvokasta kokemusta työstäni. Kun loppuvuoden suunnitelmat selvisivät ja päätimme poikaystävän kanssa muuttaa Helsinkiin Aussi-reissun jälkeen, päätin, että sitten etsin sen uuden unelmatyöni.
Siitä tullaankin nykypäivään. Aloitin työnhaun kokopäiväiseksi fyssariksi sekä osa-aikaiseksi liikunnanohjaajaksi agressiivisesti ja olen saanutkin mukavasti kutsuja haastatteluihin ja näyttötuneille. Töitä ei ainakaan tällä alalla mainosteta, vaan ne pitää itse kaivaa. Vain muutaman paikoista, joita olen hakenut, olen löytänyt yleisistä hauista. Mielenkiintoisia mahdollisuuksia ainakin on ja olenkin yrittänyt avoimesti miettiä, mitä haluan tehdä ja missä olla hyvä. Olen vasta päässyt alkuun urallani ja nyt olisi mietittävä tarkkaan, minkä suunnan haluan ottaa. Toisaalta taas vaakakupissa painaa työttömyys; ei saa olla liian niuho, jotta ylipäätään saa töitä.
Fysioterapia on alana hyvin laaja. Koulutuksen saaneita työskentelee todella monenlaisissa paikoissa; asiakastyössä yksityisissä yrityksissä, julkisen puolen terveydenhuollossa, kuntosaleilla personal trainereina, konsultteina ja tutkijoina, myyjinä ja liikunta-alan hallinnollisissa tehtävissä. Löydäpä siitä viidakosta sitten se oma unelmien työpaikka :D Ammattinimikkeen saamisen jälkeen jatkokouluttautuminen on tosi tärkeää, mutta kurssien korkean hinnan vuoksi jokainen yrittää löytää yrityksen, joka sponsoroisi työntekijälleen koulutuksen.
Minusta on helpottavaa tietää, että suurella todennäköisyydellä ensimmäinen ammatti ei jää viimeiseksesi eikä ainoaksi. Niin monet ovat joutuneet kouluttautumaan uudelleen nykymaailmassa parempien työllisyysnäkymien perässä. Monet ovat myös tehneet sen myös omasta halustaan. Musta on hienoa seurata, miten omassa perhe- ja ystäväpiirissä on rohkeasti lähdetty uusille urille sen jälkeen kun on todettu, ettei tämä nykyinen työ/asema/rooli toimi. Onhan ihan inhimillistä, että omat mieltymykset ja kiinnostukset muuttuvat elämän varrella ja silloin olisi vaan viisasta myöntää, ettei tämä vanha työ enää sovi minulle. Ei ole epäonistumista myöntää, että aikaisemmin valitsemasi työura ei enää ole sitä, mitä haluat tehdä nyt.
Tämmöisiä mietteitä mun pää on ollu tulvillaan viimeisen viikon. Olen ylpeä siitä, etten ole muuttunut ihan totaalliseksi stressipalloksi (ainakaan vielä), vaan olen yrittänyt nähdä työnhaunkin positiivisena juttuna. Valinta on minun, täytyy lähteä vaan sille polulle, joka tuntuu oikealta, oli se sitten miten vaikea polku tahansa. Kun olisi se kristallipallo... ;)
Haluaisin sen kolmevuotiaan määrätietoisuuden taas takaisin. Sillähän puskisin vaikka NASA:n palkkalistoille, jos haluaisin! Tällä hetkellä vastaus kysymykseen Mikä musta tulee isona, vastaus on vaan ammattilainen. Haluan isona olla jonkin alan asiantuntija. Mikä se ala tarkalleen sitten on, se valkenee mulle toivottavasti pian.
Anssi Kela - 1972
Ei tullut kirurgia ainakaan vielä. Mieli muuttui lukiossa lääkäristä ja vuorikiipeilijästä farmaseuttiin ja musiikkileikkikoulun opettajasta ja liikunnanopettajaan. Lopulta jonkinnäköinen kompromissi oli fysioterapeutti. Olin silloin varma päätöksestäni, että valitsemani ala on oikea. Pääsin sisään haluaamaani ammattikorkeakouluun heti ja aloitin opinnot 19-vuotiaana.
Fyssarikoulun jälkeen oli kuitenkin mitta täynnä ja vastuullinen työelämä tuntui vielä kaukaiselta. Päätimme kaverini kanssa lähteä Australiaan working holidaylle tuulettumaan; olihan tässä oltukin nenä kiinni kirjassa 15,5 vuotta. Perustelimme lähtömme sillä, että töitä saa kyllä tehdä loppuelämänsä ja paras aika seikkailuvuodelle olisi nyt.
Ja olihan meillä ihan pirun hauskaa! Tippaakaan en kadu Australia-vuottani ja sainhan sieltä mukaani uskomattomien kokemusten lisäksi myös poikaystäväni. Se muutti kuitenkin meidän molempien elämien suuntaa enemmän kuin kukaan osasi etukäteen kuvitella. No mutta asiaan, mua huoletti työnhaun näkökulmasta se, kuinka työnantajat näkisivät välivuoteni. Onnekseni se ei ole ketään vielä toistaiseksi häirinnyt, päinvastoin työnantajat ja haastattelijat ovat olleet positiivisesti yllättyneitä ja uteliaita kokemuksestani rapakon takana.
23-vuotiaana ensimmäinen työnhakuni fysioterapeuttina ei kerennyt juuri alkaakaan, kun sain työn, josta lopulta muovautui kokoaikainen työpaikkani viime vuodelle. Jahtasin vuoden alussa muutamaa muuta työtä, mutta petyin jäädessäni kakkoseksi toisen hakijan kanssa. Haastatteluissa ikääni kauhisteltiin; "voi, oletpa sä nuori vielä!" ja työssäni asiakkaat luulivat ulkonäköni perusteella minun olevan vielä lukiossa. "Sinä kerkeät tehdä vaikka mitä vielä" -kommentit ohitin olankohautuksella, ja mietin vaan, että tätä minä nyt teen, tähän työhön minä opiskelin niin kauan. Jyväskylässä asiat rullasivat omalla painollaan ja sain arvokasta kokemusta työstäni. Kun loppuvuoden suunnitelmat selvisivät ja päätimme poikaystävän kanssa muuttaa Helsinkiin Aussi-reissun jälkeen, päätin, että sitten etsin sen uuden unelmatyöni.
Siitä tullaankin nykypäivään. Aloitin työnhaun kokopäiväiseksi fyssariksi sekä osa-aikaiseksi liikunnanohjaajaksi agressiivisesti ja olen saanutkin mukavasti kutsuja haastatteluihin ja näyttötuneille. Töitä ei ainakaan tällä alalla mainosteta, vaan ne pitää itse kaivaa. Vain muutaman paikoista, joita olen hakenut, olen löytänyt yleisistä hauista. Mielenkiintoisia mahdollisuuksia ainakin on ja olenkin yrittänyt avoimesti miettiä, mitä haluan tehdä ja missä olla hyvä. Olen vasta päässyt alkuun urallani ja nyt olisi mietittävä tarkkaan, minkä suunnan haluan ottaa. Toisaalta taas vaakakupissa painaa työttömyys; ei saa olla liian niuho, jotta ylipäätään saa töitä.
Fysioterapia on alana hyvin laaja. Koulutuksen saaneita työskentelee todella monenlaisissa paikoissa; asiakastyössä yksityisissä yrityksissä, julkisen puolen terveydenhuollossa, kuntosaleilla personal trainereina, konsultteina ja tutkijoina, myyjinä ja liikunta-alan hallinnollisissa tehtävissä. Löydäpä siitä viidakosta sitten se oma unelmien työpaikka :D Ammattinimikkeen saamisen jälkeen jatkokouluttautuminen on tosi tärkeää, mutta kurssien korkean hinnan vuoksi jokainen yrittää löytää yrityksen, joka sponsoroisi työntekijälleen koulutuksen.
 |
| Kuva täältä |
Tämmöisiä mietteitä mun pää on ollu tulvillaan viimeisen viikon. Olen ylpeä siitä, etten ole muuttunut ihan totaalliseksi stressipalloksi (ainakaan vielä), vaan olen yrittänyt nähdä työnhaunkin positiivisena juttuna. Valinta on minun, täytyy lähteä vaan sille polulle, joka tuntuu oikealta, oli se sitten miten vaikea polku tahansa. Kun olisi se kristallipallo... ;)
Haluaisin sen kolmevuotiaan määrätietoisuuden taas takaisin. Sillähän puskisin vaikka NASA:n palkkalistoille, jos haluaisin! Tällä hetkellä vastaus kysymykseen Mikä musta tulee isona, vastaus on vaan ammattilainen. Haluan isona olla jonkin alan asiantuntija. Mikä se ala tarkalleen sitten on, se valkenee mulle toivottavasti pian.
Anssi Kela - 1972
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti